perjantai 9. elokuuta 2013

maanantai 5. elokuuta 2013

1. elokuuta 2013


Karamerellä
76° 28,896 N, 71° 48,918' E

Pysähdyksemme Cape Zelaniyan tutkimusasemalla oli sekä positiivinen että
negatiivinen. Saavuimme lahteen aikaisin aamulla ja ankkuroimme noin
viiden metrin syvyyteen kauas rantaviivasta. Pienten aamu-unien jälkeen
ajoimme jollalla rantaan, missä tapasimme Irinan, yhden aseman
biologeista. Hetken kuluttua paikalle saapuivat myös Ivan, toinen biologi,
ja Mikhael. Onneksemme tutkijat puhuivat sujuvaa englantia, mikä helpotti
huomattavasti kommunikointia meidän ei-lainkaan-venäjää -puhuvien kanssa.



Kyselimme heti karttojamme, mutta valitettavasti he eivät tienneet niistä
mitään. Muutaman satelliittipuhelun jälkeen selvisi, että kartat olivat
käväisseet saarella noin kaksi viikkoa aikaisemmin Ivan Petrov -nimisen
laivan mukana, mutta koska laivalla ei ollut ohjetta jättää niitä
saarelle, kartat olivat poistuneet saarelta laivan mukana. Missä kartat
tällä hetkellä ovat, on vielä selvittämättä.



Karttojen puuttumisen aiheuttamasta pettymyksestämme huolimatta vietimme
Lady Dana miehistöllä vahvistettuna ikimuistoisen päivän ja illan Cape
Zelaniyalla. Ajoimme koko joukko vanhalle majakalle ja läheisille
lintukallioille, missä kuvasimme riskilöitä ja pikkukajavia sankasta
sumusta huolimatta. Tutustuimme myös itse asemaan, sen historiaan ja
nykyiseen toimintaan. Näimme muun muassa merkillisiä, vanhoista säiliöistä
tehtyjä asuntoja nimeltään 'cylinderical universal block', jotka olivat
olleet käytössä 90-luvulla ja jotka tullaan oppaamme mukaan säilyttämään
muistoksi tuleville polville.



Valtavan romualueen puhdistus oli aktiivisesti työn alla.
Metallinpuristuskone ja suuret polttoleikkauslaitteet olivat jatkuvassa
käytössä, ja roskia poltettiin yötä päivää. Sadat puristetut
romurautakuutiot odottivat rannalla syksymmällä tapahtuvaa laivausta
samoin kuin lukuisat rojua täynnä olevat suursäkit. Työt jatkuvat lokakuun
puoleen väliin asti ja alkavat taas ensi vuoden toukokuussa. Näkemämme
perusteella voimme nyt uskoa, että  vanhat arktiset tutkimusasemat saadaan
ennen pitkää puhdistettua.



Edellispäivän paksu sumu oli hälvennyt aamuun mennessä, ja heräsimme
tyynellä lahdella auringon paisteeseen. Nostimme aamiaisen jälkeen
ankkurin ja jatkoimme matkaa Karamerta pitkin etelään kohti Diksonia ja
Koillisväylää.



30. heinäkuuta 2013


Tankkaamassa
76° 13,535' N, 62° 41,588' E


Seuraavana aamuna lähdimme tankkausretkelle. Reitti polttoainelahdelle
osoittautui erittäin karikkoiseksi, mutta löysimme kuitenkin muutamien
kiemuroiden jälkeen perille. Tankki oli jyrkänteen päällä noin sadan
metrin korkeudessa vesirajasta ja vielä toiset sata metriä jyrkänteen
reunalta. Onneksi Lady Danalla oli pitkä polttoaineletku, paljon köyttä ja
seitsemän hengen miehistö. Meillä taas oli runsaasti jerrykannuja.



Letku vedettiin tankista jyrkänteen reunalle ja ensimmäiset 200 litraa
juoksutettiin tynnyriin. Läpinäkyvästä letkusta näkyi, että polttoaineen
laatu oli suorastaan erinomaista. Jerrykannut vedettiin köydellä osittain
lumen peittämää rinnettä ylös letkun ulottuville. Sitä mukaa kun
polttoainetta valutettiin kannuihin, niitä laskettiin köydellä alas
rantaan ja vietiin jollalla veneisiin.



Saimme päivän aikana sekä tankit että kannut täyteen, Lady Danalle noin
800 litraa ja meille noin 1000 litraa. Ylhäällä tasanteella oli koko ajan
jääkarhuvahti Sako 30-06 -kivääri vieressään, Pekkakin vuorollaan. Vain
kerran työ keskeytyi jääkarhun vierailun takia. Karhu lähestyi tankkaajia,
mutta pelästyi kovaa puolankielistä meteliä niin, että katsoi parhaaksi
häipyä paikalta. Mutta olisittepa nähneet, miten nopeasti Pavel karhun
nähtyään liukui lumista rinnettä alas rantaan.



Tankattuamme siirryimme aseman suojaisaan ankkurilahteen yöksi paikkaan
76° 13,044' N, 62° 41,837' E. Huollot konehuoneessa on nyt tehty, ja
vesikone on viritetty taas toimintaan.  Aurinko paistaa, tuulta ei ole
lainkaan, ja lämpötila on noin 10 astetta. Voimme rauhassa nauttia
arktisesta kesästä, sillä Taimyrin niemimaan alueella on edelleen liikaa
jäätä, jotta voisimme vielä jatkaa kohti itää.



Siirrymme seuraavaksi Novaja Zemljan pohjoiskärkeen noin 95 mailin päähän,
jossa paperikarttamme ovat toivottavasti odottamassa meitä Cape Zelaniyan
tutkimusasemalla.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

28. heinäkuuta 2013


Ankkurissa, Russkaya Gavan' Gulf
76° 11,452' N, 62°36,001 E

Saavuimme Novaja Zemljalle 25. päivä hylätyn polar stationin lahteen,
jossa ankkuroimme tutkimusaseman laiturin raunioiden edustalle. Tulomatka
oli kevyttuulinen ja  sumuinen, mutta ankkuripaikkaa lähestyessämme sumu
onneksi väistyi ja aurinko tuli esiin.



Kartan mukaan olemme Russkaya Gavan' Gulfissa, jonka pohjukassa on
jäätikkö. Kivikko suojaa ankkuripaikkaamme ajojäiltä, ja lahden toisella
puolen on toinen ankkuripaikka, jos jäät silti päättäisivät tunkeutua
tänne. Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan aseman jäänteisiin ja
sytytimme nuotionkin jätehuoltomme hoitamiseksi.



Kävimme rakennuksissa sisällä ihmettelemässä, mitä kaikkea täällä onkaan
joskus ollut. Jossain vaiheessa Riitta jäi kameroineen jälkeen Pekasta ja
totesi olevansa rannalla yksin ilman minkäänlaista jääkarhuturvaa. Pekalla
oli mukanaan sekä valopistooli että muutama soihtu, ja kun lopulta
tapasimme, Riitta pisti yhden soihduista taskuunsa ja jatkoi tyytyväisenä
valokuvausretkeään.



Palattuamme veneelle oli noin vuorokausi meidän jälkeemme saapuneen Lady
Danan miehistökin jo hereillä. He tekivät polttoaineen etsintäretken,
johon Pekkakin osallistui. Retken valitettava lopputulos oli se, että
kaikki aseman kymmenet isot säiliöt havaittiin tyhjiksi, ja pitkin rantoja
olevat tuhannet tynnyrit sisälsivät joko voiteluainetta, jäteöljyä tai ne
olivat ehtineet valuttaa sisältönsä maahan.



Seuraavana aamuna Lady Danan miehistö kertoi nähneensä yöllä ison
jääkarhun  rannalla. Ja me olimme kulkeneet edellisenä päivänä ilman
huolen häivää pitkin ja poikin rantaa vain muutama soihtu ja valopistooli
mukanamme.



Tarkoituksemme oli kävellä 27. päivä kannaksen poikki läheiseen lahteen
jatkamaan polttoaineen etsintää, mutta jääkarhuvaaran vuoksi
moottoroimmekin sinne Lady Danalla. Romua osoittautui olevan sielläkin
paljon, ja valitettavasti myös kaikki lahden rannalla olevat tankit olivat
tyhjiä. Jatkoimme taivallusta ylös kukkulalla olevalle tutka-asemalle,
jossa vihonviimeisen polttoainesäiliörivin ulommaisimmasta säiliöstä
löytyi lopulta vähintäänkin 50 tonnia polttoainetta, joka osoittautui
vieläpä erittäin hyvän laatuiseksi.



Onnistuneen löytöretkemme jälkeen palasimme takaisin kotilahteemme, mistä
sääennusteen tutkimisen jälkeen päätimme siirtyä seuraavana aamuna
kolmannen lahden pohjukkaan, jolloin polttoaineen siirtäminen veneisiin
olisi mahdollisimman helppoa.



Illansuussa Latte alkoi haukkua; iso jääkarhu seisoi vesirajassa
katselemassa meitä, mutta pelästyi haukuntaa niin, että pakeni paikalta.
Noin tunnin kuluttua karhu palasi takaisin, ja tällä kertaa Latten
haukunta ei näyttänyt suuremmin häiritsevän sitä. 


Karhu vaikutti niin itsevarmalta, että pohdimme hetken jopa siirtymistä kauemmas ankkuriin.
Mutta koska jääkarhulle muutama sata metriä uintia ei olisi minkäänlainen
ongelma, päätimme lopulta vain sulkea 'jääkarhuvarmat' luukkumme yöksi ja
toivoa parasta.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

24. heinäkuuta 2013


Kohti Novaja Zemljaa


Jouduimme lähtemään ankkurilahdesta pakoon sisään ajelehtivia jäitä, sillä
tuuli oli noussut suoraan sisääntuloaukon suunnasta. Anne Margareta
ainoana karttojen omistajana johti letkaa sumun ja kapeikkojen läpi
yhdessä valitsemaamme ankkuripaikkaan noin 70 mailin päähän. Tuuli oli
lounaasta, ja siksi päätimme ankkuroida suojan puolen ankkuripaikkaan.
Paras ankkuripaikka jäätikön pohjoispuolella oli jäätikköön nähden hiukan
tuulen alapuolella, mutta valitettavasti ajojäiden täyttämä. Ankkuroimme
22. päivä aamuyöllä jäätikön eteläreunaan paikkaan 80° 32,042' N, 54°
16,902' E.



Tuuli oli melko reipas, mutta ankkurin pito hyvä. Seuraavana päivänä Anne
Margareta ja Lady Dana jatkoivat matkaa, me sen sijaa päätimme jäädä
ankkuriin vielä yhdeksi yöksi. Tuuli kääntyi yön aikana sen verran, että
se alkoi tuoda jäitä ankkuripaikkaamme. Niinpä nostimme aamulla ankkurin
ja suuntasimme keulan kohti Novaja Zemljaa. Sumu haittasi hiukan jäiden
näkemistä, mutta tuuli piti nopeutemme hyvänä. Ylitimme 23. päivä klo17.13
80° latitudin longitudilla 55° 51,269' E ja olimme jälleen kartalla, tosin
vain eletronisella.



Webastomme, ensin uudempi ja heti perään vanhempi, ryhtyivät nyt
temppuilemaan. Ne pysähtyivät ensin harvakseltaan ja sammuivat vihdoin
kokonaan. Syyksi paljastui pitkällisen etsinnän jälkeen tukkeutuneet
imuputket. Molemmat ottavat polttoaineen samasta styyrpuurin tankista,
joten todennäköisin syy on venäläinen polttoaine. Nyt toiselle webastolle
on tehty putkitus niin, että se ottaa polttoaineen jerrykannusta, jossa
oleva polttoaine on Suomesta tai Portugalista. Sisälämpötila ehti remontin
aikana laskea 10 asteeseen, mutta nyt on onneksi taas lämmintä.



Monilla veneillä on ollut pohjoisessa tutkaongelma. Raymarinen tutka ei
toimi yli 80° N, koska sen näyttö perustuu C-mapin karttoja käyttävään
plotteriin, eivätkä kartat ylety tätä pohjoisemmaksi. Meidän
vanhanaikainen Furunomme toimii moitteetta, samoin kuin  niiden veneiden
tutkat, jotka ovat riippumattomia muista systeemeistä.



Tätä kirjoitettaessa olemme 144 mailin päässä seuraavasta kohteestamme,
Lost Polar Stationista, joka sijaitsee Novaja Zemljan luoteisreunassa.
Sieltä meidän pitäisi saada polttoainetta ja seuraavaan lahteen
ankkuroituneesta laivasta viimeinkin paperikarttamme, jotka eivät
saapuneetkaan Frans Joosefin maalle. Jäämme Novaja Zemljalle pidemmäksi
aikaa seuraamaan Karanmeren jäätilanteen kehittymistä.

21. heinäkuuta 2013


Ankkurissa
81° 06,854' N, 58° 23,644' E


Moottoroimme yön yli nykyiseen ankkuripaikkaamme, suojaisaan lahteen.
Lahden suulla on lintukallio, jota kuvasimme ahkerasti. 




Lahdessa oli hylkeitä ja niiden myötä jääkarhuja, jotka kuitenkin pelästyivät
saapumistamme. Saimme muutamia kuvia, tosin turhan kaukaa. Koska sää oli
erinomainen, päätimme jatkaa seuraavana päivänä kohti Frans Joosefin maan
pohjoisinta mahdollista ankkuripaikkaa.



Pohjoiset saaret olivat kokonaan jään peitossa ja maisemat
henkeäsalpaavia. Yritimme arvioida pystysuoran jääseinän korkeutta ja
päädyimme 40-50 metriin, mikä saattaa olla hyvinkin alakanttiin. Mitä
pohjoisemmaksi etenimme, sitä ahkerammin jouduimme väistelemään jäitä.
Pari tuntia ennen ankkuripaikkaa tarkistimme vielä sään. 


Ennuste oli todella hankala. Lounaasta oli lähestymässä voimakas matalapaine, joka
nostaisi ensin tuulen idästä. Itätuulen mukana liikkuvat jäät tukkisivat
mahdollisesti paluureittimme. Tämän jälkeen tuuli tulisi kääntymään
etelään, jopa lounaaseen, joka taas osuisi suoraan ankkuripaikkaamme, ja
se toisi jäitä myös etelään johtavalle reitille. Näin ollen
suunnittelemamme pysähdys Nansenin talvehtimispaikassa ei olisi jäiden
vuoksi mahdollista. 


Ainut järkevä vaihtoehto oli palata edelliseen ankkuripaikkaamme, jossa nyt olemme. 
Tuuli on jo kääntynyt länteen, mutta ei ole vielä kovin voimakas.
Pohjoisin paikkamme oli 81° 33,847' N, 58° 23,815' E.

19. heinäkuuta 2013


Arktisella tutkimusasemalla
80° 37,591' N, 58° 04,136' E


Mursulahdelta lähdimme tutustumaan jo toiseen arktiseen tutkimusasemaan,
jonne oli matkaa vain muutama kymmenen mailia. Ankkuroimme iltapäivällä
lähes lämpimässä auringonpaisteessa tutkimusaseman rantaan, ja Daniel
käväisi asemalla kysymässä lupaa tutustumiskäyntiin. Luvan saatuamme
rantauduimme aseistetun vartijamme kera ja lähdimme kierrokselle.



Asemalla oli aikanaan asunut noin 200 henkeä, mutta tällä hetkellä siellä
oli enää viitisen miestä tekemässä säähavaintoja. Tutkimusaseman toiminta
oli suurelta osin lopetettu perestroikan aikaan, ja runsaan 20 vuoden
välinpitämättömyys oli tehnyt tehtävänsä. 




Lähes romahtamassa olevia rakennuksia oli kymmeniä, ruostuvia ja maatuvia
raaka-ainevarastoja näkyi kaikkialla, vanhoja traktoreita ja autoja oli jäänyt niille sijoilleen,
laskussa kärsinyt lentokone makasi keulan varassa varastoalueella, ja
autokorjaamolla kuorma-auton huolto oli jäänyt selvästi puolitiehen.
Keskellä aluetta oli makeavesiallas, sekin täynnä romua. Ja ruostuvia
tynnyreitä oli kaikkialla tuhansittain, osa tyhjänä, osasta valui edelleen
dieseliä ja bensaa suoraan maahan.



Asemalle oli rakennettu uusi parakki, jossa aseman työntekijät asuivat.
Säähavaintoaseman lisäksi heidän tarkoituksenaan on ryhtyä siivoamaan
aluetta. Työn määrä vaikutti kuitenkin toivottoman suurelta. Näin
lohdutonta paikkaa emme uskoneet näkevämme, ja mikä ihmeellisintä, kaikki
kurjuus näytettiin meille avoimesti. Saimme valokuvata aluetta
rajoituksetta, jopa kentälle unohtuneita ohjuksia. Vain pari vuotta sitten
kävijöiden mukana oli ollut vartija, joka antoi tarkat ohjeet siitä mitä
kohdetta sai kuvata ja mitä ei. Venäjän avautuminen ulkomaalaisille ei
ehkä olekaan pelkkä myytti!



Ilma oli edelleen tyyni ja aurinkoinen, kun palasimme veneille.
Puolalainen Lady Dana oli ankkuroinut ehkä hieman liian lähelle meitä, ja
mietimme yhdessä, pitäisikö asialle tehdä jotain. Totesimme, että tällä
hetkellä riittää, kun tarkkailemme tilannetta.


Jostain syystä emme kuitenkaan tulleet katsoneeksi ympärillemme, emmekä 
näin ollen huomanneet suurta jäälohkaretta, joka lähestyi keulan puolelta vauhdilla. Kun
kuulimme hätääntyneitä huutoja ulkoa, jää oli jo Sareman keulassa.


Paikalla oli tällöin jo kaksi jollaa työntämässä lohkaretta, ja hetken
kuluttua tuli kolmas jolla apuun. Kun me vielä avustimme koneella, saimme
yhteisvoimin työnnettyä jäälohkareen sivuun ilman vahinkoja. Matka saattoi
nyt jatkua seuraavaan ankkuripaikkaan.