24. tammikuuta 2012

Maragojipen markkinoilla

12º 47.017' S, 38º 54.370' W



Paluutamme Itaparicaan avitti reipas iltapäivätuuli. Nopeus nousi likaisesta pohjasta huolimatta ajoittain yli seitsemän solmun, ja saavuimme tuttuun ankkuripaikkaan vielä päivänvalossa. Seuraavana aamuna nostimme jälleen ankkurin ja lähdimme kohti Maragojipen kylää. Rio Paraguacun sisäänajon jälkeen, heti kun olimme kääntäneet selkämme kalastajakylän edustalla olevalle öljynporauslauttojen korjaustelakalle, pääsimme vihdoin nauttimaan hienoista maisemista. Puiden ja pensaiden peittämillä jokirannoilla oli vain siellä täällä jokunen talo, ja viimeisessä mutkassa vanhan linnoituksen hyvin säilyneet rauniot. Saavuimme Maragojipen ankkuripaikalle pitkän betonilaiturin edustalle kahden jo siellä olleen veneen joukkoon. Tulomme oli tarkoin ajoitettu, sillä huomenna lauantaina olisi toripäivä.


Maragojipen keskusta oli tupaten täynnä hedelmä- ja vihanneskojuja. Myytävänä oli myös vaatteita, kankaita, astioita, koruja, kanoja, sikoja jne. Monet viljelijöistä olivat tuoneet tuotteensa torille hevosilla, muuleilla ja aaseilla, jotka oli pysäköity markkinapaikan ympäristöön. Osalle juhdista oli ilmeisesti vain sanottu ”Paikka!”, sillä niitä ei ollut sidottu kiinni mihinkään (nyt on siis selvinnyt, että aasikin ymmärtää käskyjä paremmin kuin laivakoiramme Latte!).


Tuotteiden hinnat olivat varsin sopivia: iso pussillinen chilejä 60 eurocenttiä, kilo mangoja 80 centtiä, kolme komeaa avokadoa 40 centtiä, 2 kg:n maalaiskana maksoineen ja kivipiiraineen 3 € ja baarissa 0,6 litraa olutta 1.20 €. Torin laidalle oli parkkeerattu muutama kymmenen kottikärryä, ja niiden vieressä odotteli yhtä lukuisa määrä pikkupoikia asiakkaitaan. Viikon vihannekset ja hedelmät sai näin kuljetettua kotiovelle asti vain muutamalla centillä.


Laskimme katkarapumerran yöksi veteen syöttinä Friskies Mariner's Choice -kissanruokapurkki. Aamulla siinä oli seitsemän taskuravun näköistä rapua, mutta kaikki valitettavan pieniä. Päästimme ravut takaisin jokeen kasvamaan ja laskimme seuraavaksi yöksi huomattavasti isosilmäisemmän alaskalaisen dungernes-rapumerran, jolla toivoimme tietysti saavamme isompia rapuja. Aamulla rapumerran kohona käyttämäämme fendaria ei näkynyt missään, ja epäilimmekin merran siirtyneen yön pimeydessä paikalliskäyttöön. Myöhemmin päivällä kiikaroidessaan lahtea Riitta havaitsi fendarin lähes puolen mailin päässä veneemme toisella puolella, minne voimakas virta oli kuljettanut sen alkuperäisestä laskupaikasta. Ja vaikka merta olikin harmiksemme tyhjä, olimme iloisia saadessamme nyt perua kaikki pahat ajatuksemme paikallisista rapumertavarkaista!

20. tammikuuta 2012

Ilha do Frade

12º 46.113' S, 38º 38.158' W



Lähdimme Itaparicasta 18. tammikuuta kohti Ilha do Fraden pohjoista ankkuripaikkaa. Ohitettuamme öljysataman käänsimme kohti ankkurilahtea ja ankkuroimme ainoana veneenä noin viiden metrin syvyyteen. Myöhemmin lähellemme saapui kaksi paikallisvenettä, jotka toivat rakennuskiviä. Kivet purettiin käsin ylävedellä mereen ja siirrettiin siitä alavedellä kauhakuormaajalla työmaalle. Perinteisten purjeveneiden kahvelipurje on valtava ja fokka lähes olematon. Masto on haettu suoraan metsästä, eikä siinä ole ainuttakaan vanttia. Veneet lähtivät aamuhämärissä hakemaan seuraavaa lastia, ja ne näyttivät pystyvän liikkumaan hyvin lähes tyynessä.


Purjehdusoppaamme mukaan Ilha do Fraden saarella voi seurata apinoiden elämää ja tarkkailla lintuja. Koska lähikosketuksemme luontoon on viime kuukausina ollut lähes olematonta, moottoroimme heti seuraavana aamuna ankkurilahtemme rantaan, kiinnitimme jollan mangrovepensaaseen ja lähdimme kahlaamaan maihin. Ennen kuin ehdimme kiinteälle maalle, eteemme ilmestyi kuitenkin maastopukuinen vartija, joka ilmoitti kylmästi, että koko saari on PRIVADO! ja että maihinnousu on kielletty. Ankkuripaikan rauhallisuudelle löytyi siis selitys, ja samalla jouduimme sanomaan hyvästit niin saaren apinoille kuin linnuillekin.


Päätimme näin ollen lähteä seuraavaan purjehdusoppaamme suosittelemaan paikkaan eli Baia do Aratuun. Sinne johtavalla väylällä jouduimme väistämään kolmea öljytankkeria, ja kapeikossa selvisi, että Aratussa on nykyisin yksi Salvadorin kaupallisista satamista, vientiterminaali, öljynporauslauttojen korjaustelakka ja laivastoasema. Paikka tuntui aivan liian teolliselta, joten teimme lahdella täyskäännöksen ja palasimme Itaparicaan.

10. tammikuuta 2012

Ilha de Itaparica, ankkurissa

12° 53,272' S, 38° 41,249'W


Nostimme ankkurin 2. tammikuuta yläveden slackilla, otimme vesitankin täyteen ja lähdimme matkaan kohti Salvadoria ja Bahia de Todos os Santosia (Kaikkien pyhimysten lahti). Aallonmurtajalla ulosajossa oli hiukan kuoppaista, mutta heti etelään käännyttyämme pääsimme purjehtimaan. Ensimmäinen päivä ja yö kuljettiin genoalla, isolla ja mesaanilla, mutta toisen päivän aamuna tuulen suunta ja voimakkuus houkuttelivat nostamaan 144-neliömetrisen genaakkerimme. Likaisesta pohjasta huolimatta nopeus nousi nyt parhaimmillaan yli 7 solmun. Vaikka ajoittaiset virtaukset hidastivatkin menoamme, saimme 120-130 mailin vuorokausia. Ei halssinvaihtoja eikä ryskytystä, kaiken kaikkiaan nautittavaa ja tasaista menoa kuten aikoinaan Karibialla.


Noin 300 mailin purjehduksen jälkeen, tietysti keskellä yötä, genaakkerin nostin katkesi, ja purjeesta tuli hetkessä tehokas ajoankkuri. Tunnin aherruksen jälkeen genaakkeri oli jälleen kannella sukkaan pussitettuna, ja genoa vetämässä. Genaakkerimme nostin katkesi jo toisen kerran vain 300 mailin purjehduksen jälkeen. Nyrkkisääntönä pidetään, että nostin pitää lyhentää 1000 mailin välein. Pitänee hankkia spectra-nostin, hinnasta huolimatta.


Tuuli hiipui lähestyessämme Salvadoria, ja jouduimme auttamaan kulkua koneella. Saapumisemme osui hienosti yläveden slackiin ja uskalsimme mennä riutan ja mantereen välistä kapeaa väylää pitkin, jossa vuorovesivirtaukset voivat olla hyvinkin voimakkaita. Matkamme lyheni näin lähes tunnilla. Salvadorin sisälahdella oli suorastaan ruuhkaa, kaikkiaan 16 laivaa, enimmäkseen tankkereita redillä. Tuli aivan mieleen Suomen satamat vielä 50- ja 60-luvulla.
Tulimme suoraan Ilha de Itaparican luoteiskulmaan, Itaparican kaupungin edustalle ankkuriin. Kaupunki on pieni, kaunis ja hämmästyttävän siisti. Ankkuripaikka on hyvin suojainen, ankkurilla on hyvä pito, ja vesi on niin puhdasta, että täällä voi uida. Pohjaa onkin jo puhdistettu maalarinlastalla useampaan otteeseen. Marinan vieressä on lähde, jonka vedellä väitetään olevan parantavia ominaisuuksia. Kävimme heti täyttämässä kaikki vesiastiamme, ja nyt luulisi verenpaineidenkin lopulta korjaantuvan.


Lahden pohjukassa on hiekkakannas, joka tulee näkyviin vain alavedellä. Lomanviettäjät ajavat sinne moottoriveneillä ottamaan aurinkoa. Hauska näky oli iäkäs nainen, joka istui tyytyväisen näköisenä valkoisella muovituolilla pinkin päivänvarjonsa alla, eikä näyttänyt mitenkään häiriintyvän, vaikka vesi nousi pikku hiljaa aina vain ylemmäs. Nainen nousi tuolista jollaan vasta, kun vesi oli noussut häntä leukaan asti. Paikalliset kaivavat kannakselta erilaisia syötäviä simpukoita ja kalastavat kannaksen takana olevassa matalassa vedessä. Yleisin kalastusalustyyppi on yhdestä puusta veistetty kanoottimainen vene, jolla verkko viedään lahteen pussille ja päät vedetään rantaan. Muutama mies kahlaa sitten matalassa vedessä kohti pussin suuta ja läiskyttää vettä pitkillä seipäillä ohjatakseen kalat verkoon. Tästä ilmeisen ikiaikaisesta kalastustavasta on pitkä matka ryöstökalastukseen, onneksi.


Muutaman päivän kuluttua jatkamme lahden pohjoisosassa olevalle saarelle Ilha do Fradeen, missä ainakin purjehdusoppaiden mukaan pitäisi vielä löytyä rauhallisia, luonnonläheisiä ankkurilahtia. Tosin kaikki kolme purjehdusopastamme ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, joten saapa nähdä.

Vuoden 2011 yhteenveto:
Lokiin kertyi 4.571 mailia.
Matkaa on taitettu yhteensä 56.089 mailia.
Polttoainetta ostettiin 2730 litraa, josta 300 litraa pumpattiin pois epäpuhtauksien vuoksi.
Polttoaineen kulutus oli 2,7 litraa pääkoneen tuntia kohti. Mukana on myös generaattorin kulutus.