9. maaliskuuta 2012

Merellä Cabo Frion lähellä


Lähdimme Itaparicasta lähes viikko sitten. Tulimme ensin pari päivää vastaisessa, sitten muutama päivä sivutuulessa, ja nyt on moottoroitu kolme päivää täysin tyynessä. Pääsimme kuitenkin kokeilemaan korjattuja purjeitamme ja uskomme, että ne kestävät loppureissumme nyt, kun aurinkosuojatkin on uusittu.


Olemme juuri ohittamassa Cabo Frioa, joka on nimensä mukaisesti kylmä. Falklandinvirta tuo sinne Etelänapamantereelta kylmää vettä, joka nousee täällä pintaan. Virta tuo mukanaan myös paljon syötävää, minkä voi päätellä sadoista alueella olevista kalapaateista. Mekin olemme tapamme mukaan kalastaneet koko matkan, mutta harmittavan huonolla menestyksellä. Ensimmäinen viehe menetettiin toisena päivänä, toinen viehe meni kolmantena päivänä. Kolmannella vieheellä saimme neljäntenä päivänä pienen makrillin sukuisen kalan, jonka maustoimme suolalla ja mustapippurilla, paistoimme voissa valkosipulin kera ja ripottelimme päälle runsaasti tuoretta korianteria. Maukasta!


Olemme nähneet delfiinejä lähes päivittäin. Yhden parven pystyimme tunnistamaan atlantintäplädelfiineiksi, mutta muut jäivät arvailujen varaan. Eilen vieressämme uiskenteli pieni valas viihdyttäen meitä lähes tunnin ajan, mutta jälleen meillä oli tunnistusvaikeuksia. Nuori sillivalasko?


Suunnittelimme reittimme niin, että välttäisimme karttoihin merkityt öljykentät. Kolme vuotta sitten päivitetyt tiedot ovat kuitenkin auttamatta vanhentuneita. Öljyä porataan nyt aivan uusilla alueilla, jopa 1500 metrin syvyydestä. Pahimmillaan on yhtaikaa ollut näkyvissä 11 öljynporaukseen liittyvää laitetta. Öljynporauksen ohella kalastusaluksia on kaikkialla. Koska kalastusalukset ovat usein puisia, ne eivät näy tutkassa. Useimmat näyttävät jonkinlaista valoa, mutta eipä taskulamppu kauas kanna. Pyydyslipuissa on aniharvoin valo, eikä koskaan tutkaheijastinta. Öljynporauslautat onneksi näkyvät tutkassa, ja niissä on taatusti riittävästi valoja. Joukossa kulkee monenmoisia laivoja. Matkustaja-aluksia olemme nähneet joka yö, toisinaan montakin. Rahtialuksia on joka lähtöön, eikä mitään varsinaisia laivareittejä ole. Eilen näimme nosturilaivan kuljettamassa tuulivoimaloiden siipiä ja toissapäivänä ponttoonilla oli lastina vesiturbiini. Tarkkana siis pitää olla, eikä tutkaan voi luottaa. Yöt alkavat kylmetä, ja pitkillä housuilla ja purjehdusasuilla on taas pitkästä aikaa käyttöä, vaikka päivällä shortseissakin hikoilee. Enää runsas vuorokausi Rio de Janeiroon.

1. maaliskuuta 2012

Ja matka jatkuu

Lähes kuukausi kului Salvadorin Bahia Marinassa, ja nyt on jolla paikattu, purjeet korjattu, veneen pohja skrapattu, kipparin paineet kohdallaan, Suomesta tuotu flunssa (yllätys, yllätys!) sairastettu …. ja me olemme vihdoin ja viimein päässeet jatkamaan matkaa.


Rio de Janeiro, here we come!!!

6. helmikuuta 2012

Ajatuksia Salvadorista


Kävin aamulla tullikamarissa. Menin ensin alakerran toimistoon ilmoittautumaan, mistä minut papereiden selaamisen jälkeen ohjattiin yläkerran toimistoon. Sieltä tulimme virkailijan ja papereiden kanssa lähes saman tien takaisin alakerran toimistoon, mistä palasimme jälleen hetken kuluttua yläkerran toimistoon. Syy edestakaiseen menoon jäi minulle täysin epäselväksi, sillä kummassakaan päässä papereille ei tehty tässä vaiheessa mitään. Yläkerran toimistoon palattuamme asiat alkoivat kuitenkin lopulta sujua, ja runsaan puolen tunnin kuluttua kädessäni oli asianmukainen dokumentti, joka estää veneemme takavarikoinnin kapteenin ulkomaille poistumisen takia. Ainakin toivon niin!


Jotenkin tuntuu siltä, että Karibialta lähdön jälkeen meillä ei mikään ole mennyt aivan putkeen. On ollut jatkuvia teknisiä ongelmia, harvinaisen uuvuttava legi Karibialta Brasiliaan, Pekan kohonneet verenpaineet, Trinidad ja Tobagon poikkeustila ja ulkonaliikkumiskielto ja nyt Brasilian sotilaspoliisin (Policia Militar) lakko. Luin juuri äsken paikallislehdestä tilastoja: sotilaspoliisin kuuden lakkopäivän (31.1.-5.2.) aikana Salvadorissa on tapettu kaikkiaan 84 ihmistä, ryöstetty tai tuhottu 192 ajoneuvoa ja hyökätty kahteen linja-autoon. Olenkin luvannut itselleni, että pysymme Latten kanssa visusti marinassa, vaikka liikkumattomuus ahdistaisikin. Tosin aivan tuossa nurkan takana on mielenkiintoiselta vaikuttava museo, johon ehkä uskaltaudun menemään, mutta kaikki kaupungin 360 kirkkoa jäävät näillä näkymin käymättä. Ehkä meidän olisi vain pitänyt jäädä Alaskaan, missä harmaakarhuakaan ei tarvitse pelätä niin kuin täällä ihmistä!

5. helmikuuta 2012

Byrokratian pyörityksessä

Salvador, Bahia Marina
12º 58.678' S, 38º 31.208' W


Olimme lähdössä muutaman päivän kuluttua Salvadoriin, mistä Pekka lentäisi pariksi viikoksi Suomeen. Oli siis aika siistiytyä! Itaparican parturiin ei ollut jonoa, työ sujui ilmeisellä ammattitaidolla, ja puolen tunnin työstä veloitettiin 7 reais eli noin 3 €. Jälleen ihmettelimme, miten vähällä ihminen voi tulla täällä toimeen.


Lähdimme Itaparicasta 1.2. heti Riitan nimipäivälettuaamiaisen jälkeen ja saavuimme Salvadorin Bahia Marinaan puoliltapäivin. Olemme nyt laiturissa vastapäätä BIG ARON -nimistä megamoottorijahtia, jonka vähintäänkin kymmenpäinen miehistö pesee ja kiillottaa alusta aamusta iltaan. Meillä on eräänlainen salainen suhde BIG ARONiin. Olimme aluksen kanssa samassa marinassa jo Fortalezassa, missä viereinen 5-tähden hotelli veloitti lähes toimimattomasta nettiyhteydestä uskomattomat 20 € tunnissa. Onneksi vieressämme oli eteläafrikkalainen katamaraani, jonka kippari oli tutustunut BIG ARONin miehistöön ja saanut luvan käyttää heidän yksityistä nettiyhteyttään. Kippari antoi hyvän kiertää ja kertoi meille verkon nimen ja salasanan, ja näin saimme luvan, vaikkakin ehkä luvattoman, käyttää verkkoa. Hyödynsimme yhteyttä aina siihen saakka kunnes BIG ARON eräänä päivänä irrotti köytensä ja poistui suureksi harmiksemme Fortalezasta. Nyt avatessamme Salvadorin marinassa tietokoneemme, se ilmoitti välittömästi, että meillä on yhteys nettiin BIG ARONin verkon kautta!


Pekka lensi Suomeen eilen eli 4.2. ja palaa 18.2. toivottavasti paineet paremmassa kunnossa. Ennen Pekan lähtöä koimme pari kauhunpäivää byrokraattien kynsissä, mikä aivan varmasti nosti paineita entisestään. Olimme toki kuulleet kaikenlaisia tarinoita Brasilian byrokratiasta, mutta tähän asti olimme itse päässeet hyvinkin vähällä. Täällä on ilmoittauduttava viranomaisille joka käyntisatamassa. Tämä tarkoittaa käytännössä paperitöitä kolmessa eri virastossa, Policia Federal, Receita Federal (Customs) ja Capitania. Virastot sijaitsevat yleensä eri puolilla kaupunkia, joten asioiden hoitamiseen menee helposti koko päivä. Tämä siis sekä tullessa että lähtiessä. Olimme pyrkineet välttämään mielestämme täysin turhaa byrokratiaa jättämällä ilmoittautumatta viranomaisille Fortalezan jälkeen. Natalissa asia hoitui pursiseuran toimiston kautta, ja tämän jälkeen emme olleet käyneet viranomaisten luona lainkaan. Mutta nyt täällä Salvadorissa asiat oli kuitenkin hoidettava kuntoon.
Brasiliassa saa purjehtia 90 päivää, minkä jälkeen voi hakea lisäaikaa toiset 90 päivää. Meillä ensimmäiset kolme kuukautta olivat kulumassa loppuun muutaman päivän sisällä, joten meidän oli haettava lisäaikaa. Menimmekin heti seuraavana päivänä ilmoittautumaan Policia Federalille Salvadorin keskustaan, missä meille kerrottiin, että kaikki tällaiset toiminnot oli siirretty lentokentän poliisille ja että lentokentän toimisto oli jo siltä päivältä kiinni. Tämä tapahtui siis 2.2. ja Pekan lento lähtisi 4.2. klo 00.55.


Seuraavana aamuna eli 3.2. otimme taksin ja ajoimme noin tunnin matkan lentokentälle, missä saimme leimat passeihimme ja kolme kuukautta lisäaikaa. Meidän oli vielä saatava Pekalle tulliviranomaisilta kirjallinen lupa poistua maasta ja jättää vene siksi aikaa Brasiliaan, muussa tapauksessa tulli voisi takavarikoida veneemme. Menimme siis lentokentän tulliin, missä yritimme selvittää asiaamme portugaliksi (Brasilian viranomaisista ehkä yksi sadasta puhuu edes auttavaa englantia). Virkailija ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, emmekä me mitään hänen selityksistään. Kaikeksi onneksi Salvadorissa toimiva agentti Marcello, joka oli edellisenä aamuna hakenut purjeemme korjattavaksi, näki meidät ja tuli apuun. Lähdimme hänen kyydissään kiireesti takaisin Salvadoriin hakemaan marinan toimistosta tulliviranomaisille osoitettua kirjettä, koska marinan kanssa tehty kirjallinen telakointisopimus ei riitä. Ennen tulliin menoa kirjeeseen olisi kuitenkin saatava Capitaniasta leima. Marcello ajoi meidät marinasta Capitaniaan, missä todettiin, että lentokentän Policia Federal ei ollutkaan kirjannut meitä Salvadoriin vaan ainoastaan antanut meille kolme kuukautta lisäaikaa. Capitania pyysi meitä ystävällisesti menemään keskustan Policia Federaliin ja tulemaan sitten takaisin, kun kaikki paperimme olisivat kunnossa. Kello oli tässä vaiheessa 12.25. Juoksimme läheiselle taksiasemalle ja ajoimme poliisilaitokselle, missä ensimmäinen puoli tuntia kului siihen, että virastosta yritettiin löytää englantia puhuvaa virkailijaa. Lopulta Pekalle annettiin käteen puhelin, jonka toisessa päässä oli kielitaitoinen poliisi. Pekan selvittäessä asiaa puhelimitse paikalle ilmestyi toinen lähes kielitaitoinen virkamies, joka pyysi meitä siirtymään odotussaliin, koska tarvittava viranomainen saapuisi paikalle vasta 20 minuutin kuluttua. Hetken kuluttua odotussaliin tuli kuitenkin poliisilaitoksen siivooja, joka sujuvalla englannilla kertoi, että meidän pitäisikin mennä lauttaterminaaliin, missä voisimme kirjoittautua Salvadoriin. Hyppäsimme taas taksiin ja ajoimme lauttaterminaaliin. Siellä meidät kirjattiin ensin sisälle satamaan, minkä jälkeen juoksimme laituria pitkin muutaman sadan metrin päässä olevaan Policia Federalin sivupisteeseen, missä Sra Fatima kirjasi meidät saapuneeksi Salvadoriin. Kello oli nyt 13.45.


Seuraava taksi vei meidät takaisin Capitaniaan, missä ystävällinen mutta hermostuttavan hidas upseeri kävi kaikki mahdolliset ja ehkä mahdottomatkin kansiot ja dokumentit läpi ennen kuin saimme leiman marinan antamaan tulliviranomaisille tarkoitettuun kirjeeseen. Seuraava ja viimeinen kohteemme oli Receita Federal eli itse tullikamari. Hyvältä näytti! Juoksemiset oli nyt juostu, ja helpottuneina totesimme, ettemme lähtisi virastosta mihinkään ennen kuin Pekalla olisi tarvittava lupapaperi kädessään. Asiapapereita käytiin taas läpi edestakaisin, pistettiin yhteen järjestykseen ja sitten toiseen, minkä jälkeen virkailija sanoi, että meidän pitäisi ottaa valokopiot Pekan passista ja muutamasta dokumentista. Minä tyhmyyksissäni kysyin, voisivatko he ottaa kopiot, koska viereisessä huoneessa näytti olevan kopiokone. Se ei jostain syystä käynyt päinsä, vaan virkailija viittelöi kohti kaupungin keskustaa ja pyysi tulemaan takaisin kopioiden kera. Taistelu aikaa vastaan näytti siis jatkuvan, mutta onneksi löysimme lähistöltä kioskin, joka otti tarvittavat kopiot, ja olimme takaisin tullissa kello 15.10. Kaikkien dokumenttiemme piti nyt olla suorastaan huippukunnossa, mutta virkailija kävi vielä läpi koko paperipinon ja pisti sen jälleen kerran uuteen järjestykseen. Sen jälkeen hän pyysi meitä menemään papereinemme saman rakennuksen toiseen kerroksen, mistä saisimme lupapaperin. Aulassa meitä oli kuitenkin vastassa kaksi vartijaa, jotka ilmoittivat, että toisen kerroksen toimisto oli mennyt kiinni noin viisi minuuttia sitten ja avautuisi jälleen maanantaina. Tullikamarin virallinen sulkemisaika on klo 16.00. Kello oli vasta 15.30, mutta olihan perjantai.


Päätimme, että tätä taistelua me emme häviä ja menimme takaisin alakerran virastoon. Kerroimme papereitamme pyörittäneelle virkailijalle, että yläkerran toimisto oli suljettu ennen aikojaan. Ilmoitimme myös, että Pekka lähtee joka tapauksessa ensi yönä Suomeen, ja minä tulen papereiden kanssa maanantaina hoitamaan asian loppuun. Päätökseen tarvittiin virkailijamme esimies, joka hetken asiaa pohdittuaan sanoi ”See you next Monday.” Mutta koska tämä on Brasilia, ensi maanantaina eli huomenna tulliviranomaisilla voi hyvinkin olla toinen ääni kellossa. Odotan tullikamariin menoa mielenkiinnolla!

24. tammikuuta 2012

Maragojipen markkinoilla

12º 47.017' S, 38º 54.370' W



Paluutamme Itaparicaan avitti reipas iltapäivätuuli. Nopeus nousi likaisesta pohjasta huolimatta ajoittain yli seitsemän solmun, ja saavuimme tuttuun ankkuripaikkaan vielä päivänvalossa. Seuraavana aamuna nostimme jälleen ankkurin ja lähdimme kohti Maragojipen kylää. Rio Paraguacun sisäänajon jälkeen, heti kun olimme kääntäneet selkämme kalastajakylän edustalla olevalle öljynporauslauttojen korjaustelakalle, pääsimme vihdoin nauttimaan hienoista maisemista. Puiden ja pensaiden peittämillä jokirannoilla oli vain siellä täällä jokunen talo, ja viimeisessä mutkassa vanhan linnoituksen hyvin säilyneet rauniot. Saavuimme Maragojipen ankkuripaikalle pitkän betonilaiturin edustalle kahden jo siellä olleen veneen joukkoon. Tulomme oli tarkoin ajoitettu, sillä huomenna lauantaina olisi toripäivä.


Maragojipen keskusta oli tupaten täynnä hedelmä- ja vihanneskojuja. Myytävänä oli myös vaatteita, kankaita, astioita, koruja, kanoja, sikoja jne. Monet viljelijöistä olivat tuoneet tuotteensa torille hevosilla, muuleilla ja aaseilla, jotka oli pysäköity markkinapaikan ympäristöön. Osalle juhdista oli ilmeisesti vain sanottu ”Paikka!”, sillä niitä ei ollut sidottu kiinni mihinkään (nyt on siis selvinnyt, että aasikin ymmärtää käskyjä paremmin kuin laivakoiramme Latte!).


Tuotteiden hinnat olivat varsin sopivia: iso pussillinen chilejä 60 eurocenttiä, kilo mangoja 80 centtiä, kolme komeaa avokadoa 40 centtiä, 2 kg:n maalaiskana maksoineen ja kivipiiraineen 3 € ja baarissa 0,6 litraa olutta 1.20 €. Torin laidalle oli parkkeerattu muutama kymmenen kottikärryä, ja niiden vieressä odotteli yhtä lukuisa määrä pikkupoikia asiakkaitaan. Viikon vihannekset ja hedelmät sai näin kuljetettua kotiovelle asti vain muutamalla centillä.


Laskimme katkarapumerran yöksi veteen syöttinä Friskies Mariner's Choice -kissanruokapurkki. Aamulla siinä oli seitsemän taskuravun näköistä rapua, mutta kaikki valitettavan pieniä. Päästimme ravut takaisin jokeen kasvamaan ja laskimme seuraavaksi yöksi huomattavasti isosilmäisemmän alaskalaisen dungernes-rapumerran, jolla toivoimme tietysti saavamme isompia rapuja. Aamulla rapumerran kohona käyttämäämme fendaria ei näkynyt missään, ja epäilimmekin merran siirtyneen yön pimeydessä paikalliskäyttöön. Myöhemmin päivällä kiikaroidessaan lahtea Riitta havaitsi fendarin lähes puolen mailin päässä veneemme toisella puolella, minne voimakas virta oli kuljettanut sen alkuperäisestä laskupaikasta. Ja vaikka merta olikin harmiksemme tyhjä, olimme iloisia saadessamme nyt perua kaikki pahat ajatuksemme paikallisista rapumertavarkaista!

20. tammikuuta 2012

Ilha do Frade

12º 46.113' S, 38º 38.158' W



Lähdimme Itaparicasta 18. tammikuuta kohti Ilha do Fraden pohjoista ankkuripaikkaa. Ohitettuamme öljysataman käänsimme kohti ankkurilahtea ja ankkuroimme ainoana veneenä noin viiden metrin syvyyteen. Myöhemmin lähellemme saapui kaksi paikallisvenettä, jotka toivat rakennuskiviä. Kivet purettiin käsin ylävedellä mereen ja siirrettiin siitä alavedellä kauhakuormaajalla työmaalle. Perinteisten purjeveneiden kahvelipurje on valtava ja fokka lähes olematon. Masto on haettu suoraan metsästä, eikä siinä ole ainuttakaan vanttia. Veneet lähtivät aamuhämärissä hakemaan seuraavaa lastia, ja ne näyttivät pystyvän liikkumaan hyvin lähes tyynessä.


Purjehdusoppaamme mukaan Ilha do Fraden saarella voi seurata apinoiden elämää ja tarkkailla lintuja. Koska lähikosketuksemme luontoon on viime kuukausina ollut lähes olematonta, moottoroimme heti seuraavana aamuna ankkurilahtemme rantaan, kiinnitimme jollan mangrovepensaaseen ja lähdimme kahlaamaan maihin. Ennen kuin ehdimme kiinteälle maalle, eteemme ilmestyi kuitenkin maastopukuinen vartija, joka ilmoitti kylmästi, että koko saari on PRIVADO! ja että maihinnousu on kielletty. Ankkuripaikan rauhallisuudelle löytyi siis selitys, ja samalla jouduimme sanomaan hyvästit niin saaren apinoille kuin linnuillekin.


Päätimme näin ollen lähteä seuraavaan purjehdusoppaamme suosittelemaan paikkaan eli Baia do Aratuun. Sinne johtavalla väylällä jouduimme väistämään kolmea öljytankkeria, ja kapeikossa selvisi, että Aratussa on nykyisin yksi Salvadorin kaupallisista satamista, vientiterminaali, öljynporauslauttojen korjaustelakka ja laivastoasema. Paikka tuntui aivan liian teolliselta, joten teimme lahdella täyskäännöksen ja palasimme Itaparicaan.

10. tammikuuta 2012

Ilha de Itaparica, ankkurissa

12° 53,272' S, 38° 41,249'W


Nostimme ankkurin 2. tammikuuta yläveden slackilla, otimme vesitankin täyteen ja lähdimme matkaan kohti Salvadoria ja Bahia de Todos os Santosia (Kaikkien pyhimysten lahti). Aallonmurtajalla ulosajossa oli hiukan kuoppaista, mutta heti etelään käännyttyämme pääsimme purjehtimaan. Ensimmäinen päivä ja yö kuljettiin genoalla, isolla ja mesaanilla, mutta toisen päivän aamuna tuulen suunta ja voimakkuus houkuttelivat nostamaan 144-neliömetrisen genaakkerimme. Likaisesta pohjasta huolimatta nopeus nousi nyt parhaimmillaan yli 7 solmun. Vaikka ajoittaiset virtaukset hidastivatkin menoamme, saimme 120-130 mailin vuorokausia. Ei halssinvaihtoja eikä ryskytystä, kaiken kaikkiaan nautittavaa ja tasaista menoa kuten aikoinaan Karibialla.


Noin 300 mailin purjehduksen jälkeen, tietysti keskellä yötä, genaakkerin nostin katkesi, ja purjeesta tuli hetkessä tehokas ajoankkuri. Tunnin aherruksen jälkeen genaakkeri oli jälleen kannella sukkaan pussitettuna, ja genoa vetämässä. Genaakkerimme nostin katkesi jo toisen kerran vain 300 mailin purjehduksen jälkeen. Nyrkkisääntönä pidetään, että nostin pitää lyhentää 1000 mailin välein. Pitänee hankkia spectra-nostin, hinnasta huolimatta.


Tuuli hiipui lähestyessämme Salvadoria, ja jouduimme auttamaan kulkua koneella. Saapumisemme osui hienosti yläveden slackiin ja uskalsimme mennä riutan ja mantereen välistä kapeaa väylää pitkin, jossa vuorovesivirtaukset voivat olla hyvinkin voimakkaita. Matkamme lyheni näin lähes tunnilla. Salvadorin sisälahdella oli suorastaan ruuhkaa, kaikkiaan 16 laivaa, enimmäkseen tankkereita redillä. Tuli aivan mieleen Suomen satamat vielä 50- ja 60-luvulla.
Tulimme suoraan Ilha de Itaparican luoteiskulmaan, Itaparican kaupungin edustalle ankkuriin. Kaupunki on pieni, kaunis ja hämmästyttävän siisti. Ankkuripaikka on hyvin suojainen, ankkurilla on hyvä pito, ja vesi on niin puhdasta, että täällä voi uida. Pohjaa onkin jo puhdistettu maalarinlastalla useampaan otteeseen. Marinan vieressä on lähde, jonka vedellä väitetään olevan parantavia ominaisuuksia. Kävimme heti täyttämässä kaikki vesiastiamme, ja nyt luulisi verenpaineidenkin lopulta korjaantuvan.


Lahden pohjukassa on hiekkakannas, joka tulee näkyviin vain alavedellä. Lomanviettäjät ajavat sinne moottoriveneillä ottamaan aurinkoa. Hauska näky oli iäkäs nainen, joka istui tyytyväisen näköisenä valkoisella muovituolilla pinkin päivänvarjonsa alla, eikä näyttänyt mitenkään häiriintyvän, vaikka vesi nousi pikku hiljaa aina vain ylemmäs. Nainen nousi tuolista jollaan vasta, kun vesi oli noussut häntä leukaan asti. Paikalliset kaivavat kannakselta erilaisia syötäviä simpukoita ja kalastavat kannaksen takana olevassa matalassa vedessä. Yleisin kalastusalustyyppi on yhdestä puusta veistetty kanoottimainen vene, jolla verkko viedään lahteen pussille ja päät vedetään rantaan. Muutama mies kahlaa sitten matalassa vedessä kohti pussin suuta ja läiskyttää vettä pitkillä seipäillä ohjatakseen kalat verkoon. Tästä ilmeisen ikiaikaisesta kalastustavasta on pitkä matka ryöstökalastukseen, onneksi.


Muutaman päivän kuluttua jatkamme lahden pohjoisosassa olevalle saarelle Ilha do Fradeen, missä ainakin purjehdusoppaiden mukaan pitäisi vielä löytyä rauhallisia, luonnonläheisiä ankkurilahtia. Tosin kaikki kolme purjehdusopastamme ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, joten saapa nähdä.

Vuoden 2011 yhteenveto:
Lokiin kertyi 4.571 mailia.
Matkaa on taitettu yhteensä 56.089 mailia.
Polttoainetta ostettiin 2730 litraa, josta 300 litraa pumpattiin pois epäpuhtauksien vuoksi.
Polttoaineen kulutus oli 2,7 litraa pääkoneen tuntia kohti. Mukana on myös generaattorin kulutus.