5. helmikuuta 2012

Byrokratian pyörityksessä

Salvador, Bahia Marina
12º 58.678' S, 38º 31.208' W


Olimme lähdössä muutaman päivän kuluttua Salvadoriin, mistä Pekka lentäisi pariksi viikoksi Suomeen. Oli siis aika siistiytyä! Itaparican parturiin ei ollut jonoa, työ sujui ilmeisellä ammattitaidolla, ja puolen tunnin työstä veloitettiin 7 reais eli noin 3 €. Jälleen ihmettelimme, miten vähällä ihminen voi tulla täällä toimeen.


Lähdimme Itaparicasta 1.2. heti Riitan nimipäivälettuaamiaisen jälkeen ja saavuimme Salvadorin Bahia Marinaan puoliltapäivin. Olemme nyt laiturissa vastapäätä BIG ARON -nimistä megamoottorijahtia, jonka vähintäänkin kymmenpäinen miehistö pesee ja kiillottaa alusta aamusta iltaan. Meillä on eräänlainen salainen suhde BIG ARONiin. Olimme aluksen kanssa samassa marinassa jo Fortalezassa, missä viereinen 5-tähden hotelli veloitti lähes toimimattomasta nettiyhteydestä uskomattomat 20 € tunnissa. Onneksi vieressämme oli eteläafrikkalainen katamaraani, jonka kippari oli tutustunut BIG ARONin miehistöön ja saanut luvan käyttää heidän yksityistä nettiyhteyttään. Kippari antoi hyvän kiertää ja kertoi meille verkon nimen ja salasanan, ja näin saimme luvan, vaikkakin ehkä luvattoman, käyttää verkkoa. Hyödynsimme yhteyttä aina siihen saakka kunnes BIG ARON eräänä päivänä irrotti köytensä ja poistui suureksi harmiksemme Fortalezasta. Nyt avatessamme Salvadorin marinassa tietokoneemme, se ilmoitti välittömästi, että meillä on yhteys nettiin BIG ARONin verkon kautta!


Pekka lensi Suomeen eilen eli 4.2. ja palaa 18.2. toivottavasti paineet paremmassa kunnossa. Ennen Pekan lähtöä koimme pari kauhunpäivää byrokraattien kynsissä, mikä aivan varmasti nosti paineita entisestään. Olimme toki kuulleet kaikenlaisia tarinoita Brasilian byrokratiasta, mutta tähän asti olimme itse päässeet hyvinkin vähällä. Täällä on ilmoittauduttava viranomaisille joka käyntisatamassa. Tämä tarkoittaa käytännössä paperitöitä kolmessa eri virastossa, Policia Federal, Receita Federal (Customs) ja Capitania. Virastot sijaitsevat yleensä eri puolilla kaupunkia, joten asioiden hoitamiseen menee helposti koko päivä. Tämä siis sekä tullessa että lähtiessä. Olimme pyrkineet välttämään mielestämme täysin turhaa byrokratiaa jättämällä ilmoittautumatta viranomaisille Fortalezan jälkeen. Natalissa asia hoitui pursiseuran toimiston kautta, ja tämän jälkeen emme olleet käyneet viranomaisten luona lainkaan. Mutta nyt täällä Salvadorissa asiat oli kuitenkin hoidettava kuntoon.
Brasiliassa saa purjehtia 90 päivää, minkä jälkeen voi hakea lisäaikaa toiset 90 päivää. Meillä ensimmäiset kolme kuukautta olivat kulumassa loppuun muutaman päivän sisällä, joten meidän oli haettava lisäaikaa. Menimmekin heti seuraavana päivänä ilmoittautumaan Policia Federalille Salvadorin keskustaan, missä meille kerrottiin, että kaikki tällaiset toiminnot oli siirretty lentokentän poliisille ja että lentokentän toimisto oli jo siltä päivältä kiinni. Tämä tapahtui siis 2.2. ja Pekan lento lähtisi 4.2. klo 00.55.


Seuraavana aamuna eli 3.2. otimme taksin ja ajoimme noin tunnin matkan lentokentälle, missä saimme leimat passeihimme ja kolme kuukautta lisäaikaa. Meidän oli vielä saatava Pekalle tulliviranomaisilta kirjallinen lupa poistua maasta ja jättää vene siksi aikaa Brasiliaan, muussa tapauksessa tulli voisi takavarikoida veneemme. Menimme siis lentokentän tulliin, missä yritimme selvittää asiaamme portugaliksi (Brasilian viranomaisista ehkä yksi sadasta puhuu edes auttavaa englantia). Virkailija ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, emmekä me mitään hänen selityksistään. Kaikeksi onneksi Salvadorissa toimiva agentti Marcello, joka oli edellisenä aamuna hakenut purjeemme korjattavaksi, näki meidät ja tuli apuun. Lähdimme hänen kyydissään kiireesti takaisin Salvadoriin hakemaan marinan toimistosta tulliviranomaisille osoitettua kirjettä, koska marinan kanssa tehty kirjallinen telakointisopimus ei riitä. Ennen tulliin menoa kirjeeseen olisi kuitenkin saatava Capitaniasta leima. Marcello ajoi meidät marinasta Capitaniaan, missä todettiin, että lentokentän Policia Federal ei ollutkaan kirjannut meitä Salvadoriin vaan ainoastaan antanut meille kolme kuukautta lisäaikaa. Capitania pyysi meitä ystävällisesti menemään keskustan Policia Federaliin ja tulemaan sitten takaisin, kun kaikki paperimme olisivat kunnossa. Kello oli tässä vaiheessa 12.25. Juoksimme läheiselle taksiasemalle ja ajoimme poliisilaitokselle, missä ensimmäinen puoli tuntia kului siihen, että virastosta yritettiin löytää englantia puhuvaa virkailijaa. Lopulta Pekalle annettiin käteen puhelin, jonka toisessa päässä oli kielitaitoinen poliisi. Pekan selvittäessä asiaa puhelimitse paikalle ilmestyi toinen lähes kielitaitoinen virkamies, joka pyysi meitä siirtymään odotussaliin, koska tarvittava viranomainen saapuisi paikalle vasta 20 minuutin kuluttua. Hetken kuluttua odotussaliin tuli kuitenkin poliisilaitoksen siivooja, joka sujuvalla englannilla kertoi, että meidän pitäisikin mennä lauttaterminaaliin, missä voisimme kirjoittautua Salvadoriin. Hyppäsimme taas taksiin ja ajoimme lauttaterminaaliin. Siellä meidät kirjattiin ensin sisälle satamaan, minkä jälkeen juoksimme laituria pitkin muutaman sadan metrin päässä olevaan Policia Federalin sivupisteeseen, missä Sra Fatima kirjasi meidät saapuneeksi Salvadoriin. Kello oli nyt 13.45.


Seuraava taksi vei meidät takaisin Capitaniaan, missä ystävällinen mutta hermostuttavan hidas upseeri kävi kaikki mahdolliset ja ehkä mahdottomatkin kansiot ja dokumentit läpi ennen kuin saimme leiman marinan antamaan tulliviranomaisille tarkoitettuun kirjeeseen. Seuraava ja viimeinen kohteemme oli Receita Federal eli itse tullikamari. Hyvältä näytti! Juoksemiset oli nyt juostu, ja helpottuneina totesimme, ettemme lähtisi virastosta mihinkään ennen kuin Pekalla olisi tarvittava lupapaperi kädessään. Asiapapereita käytiin taas läpi edestakaisin, pistettiin yhteen järjestykseen ja sitten toiseen, minkä jälkeen virkailija sanoi, että meidän pitäisi ottaa valokopiot Pekan passista ja muutamasta dokumentista. Minä tyhmyyksissäni kysyin, voisivatko he ottaa kopiot, koska viereisessä huoneessa näytti olevan kopiokone. Se ei jostain syystä käynyt päinsä, vaan virkailija viittelöi kohti kaupungin keskustaa ja pyysi tulemaan takaisin kopioiden kera. Taistelu aikaa vastaan näytti siis jatkuvan, mutta onneksi löysimme lähistöltä kioskin, joka otti tarvittavat kopiot, ja olimme takaisin tullissa kello 15.10. Kaikkien dokumenttiemme piti nyt olla suorastaan huippukunnossa, mutta virkailija kävi vielä läpi koko paperipinon ja pisti sen jälleen kerran uuteen järjestykseen. Sen jälkeen hän pyysi meitä menemään papereinemme saman rakennuksen toiseen kerroksen, mistä saisimme lupapaperin. Aulassa meitä oli kuitenkin vastassa kaksi vartijaa, jotka ilmoittivat, että toisen kerroksen toimisto oli mennyt kiinni noin viisi minuuttia sitten ja avautuisi jälleen maanantaina. Tullikamarin virallinen sulkemisaika on klo 16.00. Kello oli vasta 15.30, mutta olihan perjantai.


Päätimme, että tätä taistelua me emme häviä ja menimme takaisin alakerran virastoon. Kerroimme papereitamme pyörittäneelle virkailijalle, että yläkerran toimisto oli suljettu ennen aikojaan. Ilmoitimme myös, että Pekka lähtee joka tapauksessa ensi yönä Suomeen, ja minä tulen papereiden kanssa maanantaina hoitamaan asian loppuun. Päätökseen tarvittiin virkailijamme esimies, joka hetken asiaa pohdittuaan sanoi ”See you next Monday.” Mutta koska tämä on Brasilia, ensi maanantaina eli huomenna tulliviranomaisilla voi hyvinkin olla toinen ääni kellossa. Odotan tullikamariin menoa mielenkiinnolla!