Salvador Bahia
Etenimme viimeisen viikon kohtalaisen reippaasti, vaikka tuulet olivatkin suurimman osan aikaa edelleen turhan vastaisia (milloinkahan ne pasaatituulet löytyvät!). Tulimme Abrolhos-saarten ja niiden itäpuolella olevan matalikon välistä ja seurasimme sen jälkeen rannikkoa oletetussa Brasilianvirran vastavirrassa. Viimeiset päivämatkat olivat 145 mailin luokkaa, ja se on meille paljon. Viimeisten vuorokausien aikana tuuli oli myötäistä ja aallokko, virrasta johtuen, melkoisen keinuttavaa. Lähes koko genoa ja isosta puolet tiukasti keskellä rullausta vaimentamassa toimi parhaiten. Nopeudestamme johtuen saavuimme Salvadoriin harmittavan aikaisin eli yöllä klo 01. Marinat ovat auki vain päivisin, joten ankkuroimme Salvadorin kahden marinan väliin kovassa tuulessa ja svellissä sateen piiskatessa kantta.
Heräsimme klo 04 siihen, että istumalaatikossa oli kaksi nuorta miestä, jotka olivat omien sanojensa mukaan tulleet suojaan sateelta ja tuulelta. Ymmärsimme tietysti heti, mistä oli kysymys, ja käskimme kovalla äänellä ”vieraitamme” poistumaan välittömästi veneestä. Kun mitään ei näyttänyt tapahtuvan vihaisista huudoistamme huolimatta, Riitta kiipesi istumalaatikkoon. Kun hän näki toisen miehen vieressä veitsen, hän sieppasi sen käteensä ja huusi PEKKA, ASE, ASE, ASE!!! Roisto tempaisi veitsen pois Riitalta, mutta tällöin Pekka oli jo ehtinyt ottaa esiin valopistoolin ja ladata sen. Ilmeisesti latausäänet kertoivat miehille, että nyt oli syytä pitää kiirettä, ja molemmat sukelsivat siitä paikasta yli laidan. Näimme toisen uivan rantaa kohti, mutta toinen ryöstäjistä hävisi yön pimeyteen. Heidän veneensä oli edelleen Sareman kyljessä, mistä Riitta työnsi sen keksillä irti, ja vene lähti ajelehtimaan kovassa svellissä kohti aallonmurtajaa. Riitta olisi kiukuissaan ampunut valopistoolilla veneeseen, mutta Pekkaa hetken kuunneltuaan totesi, ettei se ehkä olisi järkevää. Pekka nimittäin muistutti, että olimme Brasiliassa itse asiassa laittomasti, sillä meillä ei ollut aikomustakaan käyttää kahta päivää sisään- ja uloskirjoittautumisiin, vaan tarkoituksemme oli ainoastaan ottaa vettä ja polttoainetta, minkä jälkeen poistuisimme takaisin merelle. Vieressämme palava vene olisi lähes takuuvarmasti tuonut viranomaiset paikalle. Tapaus oli mielestämme kuitenkin niin vakava, että päätimme informoida siitä VHF:llä Capitaniaa = harbour master = laivasto. Sieltä ei kuitenkaan vastattu. Seuraavaksi kutsuimme luotsia, joka vastasikin, ja kuultuaan selostuksemme soitti Capitaniaan, joka kutsui meitä hetken kuluttua portugaliksi. Luotsi toimi välissä tulkkina, ja kerroimme, mitä oli tapahtunut. Harbour master oli lähinnä kiinnostunut siitä, oliko kukaan loukkaantunut ja oliko mitään varastettu. Kun vastasimme, ettei ollut, heidän mielenkiintonsa loppui siihen. Harbour masterin mielestä ankkuripaikka on vaarallinen, mitä se aivan ilmeisesti onkin. Mutta minkähän takia asialle ei tehdä mitään, vaikka Capitania sijaitsee aivan ankkuripaikan vieressä? Onko asia niin, että Capitanialle on huomattavasti tärkeämpää se, että he saavat kaikki lähes 40 kymmenin leimoin varustettua lomakettaan arkistoihinsa sekä veneen saapuessa että sen lähtiessä kuin se, että he takaisivat vierasveneiden turvallisuuden aivan ikkunansa alla olevalla ankkuripaikalla!!!
Merkillistä tässä tapauksessa oli se, että Riitta oli ottanut ryöstön mahdollisuuden puheeksi jo saapuessamme Salvadoriin. Hän oli jopa katsonut sanakirjasta valmiiksi tilanteeseen sopivia termejä kuten ”armado” ja ”bastardo”, ja jälkimmäistä sanaa hän käyttikin ahkerasti solvatessaan rantaan pakenevaa ryöstäjää. Keskustellessamme aiheesta, Pekka oli ollut sitä mieltä, että ryöstäjät valitsevat kohteensa veneen saapuessa, laativat sitten suunnitelman ja tulevat veneelle vasta joko toisena tai kolmantena yönä. Tiedämme nyt, ettei näin ole!
Näimme aamulla, kun kalapaatti tuli mereltä hinaten ryöstäjien venettä. Se ei sittenkään ollut uponnut Riitan pahantahtoisista ajatuksista huolimatta. Veneen avulla olisi varmasti helppo tunnistaa ryöstäjät. Viranomaisista ei ole kuitenkaan kuulunut mitään. Aseellinen ryöstö on ilmeisesti niin jokapäivänen tapahtuma Salvadorissa, että jos ketään ei tapeta, viranomaiset eivät edes kirjaa tapausta, puhumattakaan siitä, että he yrittäisivät ottaa tekijät kiinni. Ilmeisesti Brasilian maine varkaiden maana ei ole vailla totuuspohjaa. Meillä valopistooli on tästä lähtien valmiustilassa ja helposti saatavilla niin kauan kuin olemme lähelläkään maata!
Koska tuuli pysytteli 20-30 solmussa, ja marinaan osui kohtalainen svelli, päätimme jättää tankkaamisen väliin ja lähdimme suojaisempaan ja turvallisempaan ankkuripaikkaan. Olemme nyt Itaparicassa, käymme täällä kaupassa ja täytämme tavan mukaan kaikki vesipullot Itaparican elämää pidentävällä vedellä. Palaamme Salvadoriin tankkaamaan vasta, kun keli on parempi, ja jatkamme sitten matkaa saman tien.
20.5.2012
Itaparicassa
Olemme edelleen ankkurissa. Tuuli on ollut reipas, jopa niin, että sähköä on jäljellä akuissa vielä 85%, kiitos tuuligeneraattorin. Pekka hyödynsi sateetonta hetkeä ja laski jollan veteen. Pitkään seissyt perämoottorimme vaati tunnin suostuttelun, ennen kuin se suostui käynnistymään. Sitten olikin jo seuraava saderintama näkyvissä ja tuuli jälleen nousussa, joten emme menneet vielä maihin. Tutkittuamme tuulikarttoja totesimme, ettemme tule lähtemään täältä muutamaan päivään.
Täällä on yllättävän paljon veneitä. Paikan suosio on ymmärrettävää, sillä kylä on kaunis, marinasta saa vettä ja tarvittaessa laituripaikan, netti on käytettävissä, kauppa on lähellä, lahti on suojainen ja ennen kaikkea turvallinen. Salvadoriin pääsee lautalla, jos pitää hoitaa paperitöitä, lentää jonnekin tai vaihtaa miehistöä. Vain polttoaine puuttuu, ja sitä varten poikkeamme Salvadorissa ennen kuin jatkamme matkaa, toivottavasti jo tiistaina.
