2. huhtikuuta 2012

Punta del Este, Uruguai 34° 57,582’ S, 54° 56,963’ W 

Kyllästyimme moottoroimaan tyynellä Atlantilla sivumainingissa ja menimme muutamaksi päiväksi Uruguaihin. Ankkuroimme Maldonadon lahteen aallonmurtajan ulkopuolelle viiden metrin syvyyteen ja laskimme varmuuden vuoksi ketjua lähes 40 metriä. Menimme heti rantaan tekemään maanhantuloilmoitusta. Asia ei kuitenkaan sujunut aivan niin helposti kuin olimme toivoneet, sillä Immigration-toimistossa meille kerrottiin, että Brasilian papereistamme puuttui neljä sarjaa kopioita. Ne oli kuulemma kuitenkin helppo saada pääkadun varrella olevasta kioskista. Harhailtuamme aikamme kaupungin keskustassa löysimme turistitoimiston, pankkiautomaatin ja kaupan. Alkuun oli epäselvyyksiä Uruguain peson kurssista, mutta se selvisi lopulta vaihtokioskin seinästä, 1€ = 25 pesoa ja 1$ = 20 pesoa. Ruokakauppa osoittautui yllättävän monipuoliseksi, ja paikallisia viinejä oli tarjolla runsaasti noin puoleen hintaan Brasiliaan verrattuna. Löysimme lopulta myös kopiointikioskin, jonka kopiokone oli kuitenkin rikki. Painavien reppujemme kanssa emme jaksaneet enää lähteä etsimään toista kopiointipaikkaa, vaan palasimme marinaan, teimme ilmoituksen Hidrogafiaan eli satamatoimistoon ja menimme veneelle ottamaan kopioita kotikonstein. 

Illan hämärtyessä tähän asti tuuleton Atlanti muuttui kuin napista painaen. Tuuli nousi lounaasta, voimistui nopeasti ja puhalsi valitettavasti suoraan ankkurilahteemme. Korkein lukema yön aikana oli 56 solmua, ja aallokko matalassa vedessä sen mukaista. Ankkuriketjun varmistusköydet napsahtivat poikki, ja ketjua meni ulos parisen kymmentä metriä ennen kuin saimme asian hallintaan. Ankkurikin ryhtyi luistamaan, joten laitoimme koneen käyntiin ja ajoimme vasten aaltoja. Ehdimme ajautua noin 40 metriä kohti rantaa ennen kuin ankkuri otti kiinni, ja saatoimme hengähtää helpotuksesta. Tuuli laski aamuun mennessä siedettävään 35 solmuun, ja vene pysyi paikallaan, vaikkakin poukkoillen. Aamu valkeni vaahtopäiden keskellä, eikä jollalla ollut asiaa rantaan. 

Katsottuamme 10.4. tuuliennusteet päätimme tulla suojaan marinaan , jonne oli tullut myös Volvo Ocean Race -vene Groupama masto katkenneena. He tekivät yläosasta lyhyemmän maston ja lähtivät puolentoista vuorokauden kuluttua matkaan kohti lähellä olevaa etappisatamaa. Olemme nyt lujasti kiinni laiturissa, ja lankongi on taas pitkästä aikaa käytössä (viimeksi 2002 Välimerellä!). Latte pääsee kolmesti päivässä kävelylenkille, ja me saamme hoidettua kätevästi kauppa- ja muut asiat. Saamme myös nauttia tuoreista merenantimista. Satamasta saa ostaa kalafileitä suoraan kalastajilta, ja tullikamarin vieressä on pitkä rivi pieniä kojuja, joissa myydään paitsi kalaa myös katkarapuja ja simpukoita. Kalastajat perkaavat saaliinsa marinan perukoilla, missä merileijonat odottelevat suu auki perkuujätteitä.

Kohti Buenos Airesia


Ilha da Anchietalta Buenos Airesiin on matkaa noin 1000 merimailia. Koska kokemuksemme mukaan hyvät purjehduskelit ovat täällä harvinaista herkkua, kävimme ennen merelle lähtöä Saco da Ribeirassa tankkaamassa ja kuluttamassa viimeiset Brasilian reaisit. Ankkuroimme hetkeksi kylän edustalle (23° 30,253’ S, 45° 06,772’ W) ja laitoimme veneen matkakuntoon. Sitten vielä yöksi Anchietan lahteen ja aamulla matkaan.


Puolentoista vuorokauden jälkeen totesimme, että ilman moottoria matkanteosta ei tule mitään. Menimme noin 150 mailia rannikosta ulos, 1000 metrin syvyyskäyrän merenpuolelle hakemaan Brasilianvirtaa, jonka olisi pitänyt antaa meille lisävauhtia vähintään yhden solmun verran. Emme olleet enää vastavirrassa, koska ensimmäisen vuorokauden etenemä oli 135 mailia Perkinsin avittamana, mutta Brasilianvirtaa emme koskaan löytäneet.


Kun tuuli alkoi lopulta nousta, nostimme sisimmäisen keulastaagin fokan, mutta vain muutaman tunnin kuluttua kuului melkoinen pamahdus. Keulastaagin yläpää oli irti mastosta, jälleen kerran! Koska päivänvaloa ei enää ollut, päätimme laskea purjeen vasta seuraavana aamuna. Rullasimme purjeen sisään, laitoimme genaakkerin nostimen purjeen lisätueksi, sidoimme paketin kiinni ja jatkoimme matkaa. Tuuli jatkoi nousuaan ja jonkin ajan kuluttua se oli 35-40 solmua S/SW. Virtausten takia aallokko oli terävää ja veneen liikkeet holtittomia. Koska keulastaagin fokka roikkui pelkän nostimen varassa, panimme piihin välttyäksemme suuremmilta vahingoilta. Pysyimme piissä seuraavat 17 tuntia ja jatkoimme matkaa vasta, kun tuuli oli laskenut noin 25 solmuun, ja aallokkokin oli jonkin verran rauhoittunut. Jälleen kerran tuli todettua, että piihin pano on erinomainen tapa odotella kelin paranemista.


Aallokon tasaannuttua riittävästi, laskimme staagin purjeineen kannelle. Yläpään irtoamisen syyksi osoittautui T-päätteen katkeaminen mutkasta. Murtumiskohdasta näkyi, että se oli ollut lähellä katkeamista jo pitkään. Useamman tunnin uurastuksen jälkeen saimme purjeen pussiin, rullalaitteen puretuksi ja kaikki tavarat takakajuuttaan. Tuuli oli tällä välin tyyntynyt, jäljelle oli jäänyt 2-4 solmua enimmäkseen takaa. Kipparia tämä harmitti, mutta toinen miehistönjäsen ilahtui suuresti lähes rasvatyynestä merenpinnasta. Riitta kaivoi kameransa esille ja sai pitkästä aikaa otettua kuvia merilinnuista. Yritimme päivän aikana moottoripurjehtien hakea tuulia sääennusteen antamilta alueilta, mutta huonolla menestyksellä. Kalaa on myös yritetty pyytää, yhtä huonoin tuloksin. Huomenna mielen piristykseksi lettuaamiainen!



Venettämme oli seurannut jo parin päivän ajan joukko isoliitäjiä ilmeisesti saaliin!!?? toivossa. Neljäntenä purjehduspäivänä yksi linnuista nappasi nokkaansa vieheemme, vaikka se oli upotettu painolla suunnilleen metrin syvyyteen. Saimme nostettua linnun haavilla merestä, ja koukku irtosi sen nokasta heti, kun veto loppui. Lintu pääsi onneksi pelkällä säikähdyksellä, ja sen verran säikähdimme mekin, että kalastusyrityksemme loppuivat siihen. Niin kauan kuin lintuja on veneen ympärillä, koukkua ei laiteta veteen. Isoliitäjien parven reunamilla lenteli myös ensimmäinen Etelä-Atlantilla näkemämme albatrossi (Thalassarche chlororhynchos).


Viidentenä päivänä löysimme lopulta jonkin verran tuulta ja saimme nopeuden nousemaan yli viiteen solmuun. Etenimme vähän toista vuorokautta mukavasti 10 solmun täysmyötäisessä purjeet virsikirjalla, minkä jälkeen tuuli loppui jälleen. Tuulten puute kyllästytti lopulta niin, että päätimme poiketa muutamaksi päiväksi matkan varrella olevaan Uruguaihin, josta on enää vajaa kaksi vuorokautta Buenos Airesiin.