4. elokuuta 2013

Koillisväylälle!

Arktinen seikkailumme jatkuu osoitteessa www.koillisvayla.blogspot.com

1. elokuuta 2013

Karamerellä

76° 28,896 N, 71° 48,918' E

Pysähdyksemme Cape Zelaniyan tutkimusasemalla oli sekä positiivinen että

negatiivinen. Saavuimme lahteen aikaisin aamulla ja ankkuroimme noin

viiden metrin syvyyteen kauas rantaviivasta. Pienten aamu-unien jälkeen

ajoimme jollalla rantaan, missä tapasimme Irinan, yhden aseman

biologeista. Hetken kuluttua paikalle saapuivat myös Ivan, toinen biologi,

ja Mikhael. Onneksemme tutkijat puhuivat sujuvaa englantia, mikä helpotti

huomattavasti kommunikointia meidän ei-lainkaan-venäjää -puhuvien kanssa.

Kyselimme heti karttojamme, mutta valitettavasti he eivät tienneet niistä

mitään. Muutaman satelliittipuhelun jälkeen selvisi, että kartat olivat

käväisseet saarella noin kaksi viikkoa aikaisemmin Ivan Petrov -nimisen

laivan mukana, mutta koska laivalla ei ollut ohjetta jättää niitä

saarelle, kartat olivat poistuneet saarelta laivan mukana. Missä kartat

tällä hetkellä ovat, on vielä selvittämättä.

Karttojen puuttumisen aiheuttamasta pettymyksestämme huolimatta vietimme

Lady Dana miehistöllä vahvistettuna ikimuistoisen päivän ja illan Cape

Zelaniyalla. Ajoimme koko joukko vanhalle majakalle ja läheisille

lintukallioille, missä kuvasimme riskilöitä ja pikkukajavia sankasta

sumusta huolimatta. Tutustuimme myös itse asemaan, sen historiaan ja

nykyiseen toimintaan. Näimme muun muassa merkillisiä, vanhoista säiliöistä

tehtyjä asuntoja nimeltään 'cylinderical universal block', jotka olivat

olleet käytössä 90-luvulla ja jotka tullaan oppaamme mukaan säilyttämään

muistoksi tuleville polville.

Valtavan romualueen puhdistus oli aktiivisesti työn alla.

Metallinpuristuskone ja suuret polttoleikkauslaitteet olivat jatkuvassa

käytössä, ja roskia poltettiin yötä päivää. Sadat puristetut

romurautakuutiot odottivat rannalla syksymmällä tapahtuvaa laivausta

samoin kuin lukuisat rojua täynnä olevat suursäkit. Työt jatkuvat lokakuun

puoleen väliin asti ja alkavat taas ensi vuoden toukokuussa. Näkemämme

perusteella voimme nyt uskoa, että  vanhat arktiset tutkimusasemat saadaan

ennen pitkää puhdistettua.

Edellispäivän paksu sumu oli hälvennyt aamuun mennessä, ja heräsimme

tyynellä lahdella auringon paisteeseen. Nostimme aamiaisen jälkeen

ankkurin ja jatkoimme matkaa Karamerta pitkin etelään kohti Diksonia ja

Koillisväylää.

30. heinäkuuta 2013

Tankkaamassa

76° 13,535' N, 62° 41,588' E

Seuraavana aamuna lähdimme tankkausretkelle. Reitti polttoainelahdelle

osoittautui erittäin karikkoiseksi, mutta löysimme kuitenkin muutamien

kiemuroiden jälkeen perille. Tankki oli jyrkänteen päällä noin sadan

metrin korkeudessa vesirajasta ja vielä toiset sata metriä jyrkänteen

reunalta. Onneksi Lady Danalla oli pitkä polttoaineletku, paljon köyttä ja

seitsemän hengen miehistö. Meillä taas oli runsaasti jerrykannuja.

Letku vedettiin tankista jyrkänteen reunalle ja ensimmäiset 200 litraa

juoksutettiin tynnyriin. Läpinäkyvästä letkusta näkyi, että polttoaineen

laatu oli suorastaan erinomaista. Jerrykannut vedettiin köydellä osittain

lumen peittämää rinnettä ylös letkun ulottuville. Sitä mukaa kun

polttoainetta valutettiin kannuihin, niitä laskettiin köydellä alas

rantaan ja vietiin jollalla veneisiin.

Saimme päivän aikana sekä tankit että kannut täyteen, Lady Danalle noin

800 litraa ja meille noin 1000 litraa. Ylhäällä tasanteella oli koko ajan

jääkarhuvahti Sako 30-06 -kivääri vieressään, Pekkakin vuorollaan. Vain

kerran työ keskeytyi jääkarhun vierailun takia. Karhu lähestyi tankkaajia,

mutta pelästyi kovaa puolankielistä meteliä niin, että katsoi parhaaksi

häipyä paikalta. Mutta olisittepa nähneet, miten nopeasti Pavel karhun

nähtyään liukui lumista rinnettä alas rantaan.

Tankattuamme siirryimme aseman suojaisaan ankkurilahteen yöksi paikkaan

76° 13,044' N, 62° 41,837' E. Huollot konehuoneessa on nyt tehty, ja

vesikone on viritetty taas toimintaan.  Aurinko paistaa, tuulta ei ole

lainkaan, ja lämpötila on noin 10 astetta. Voimme rauhassa nauttia

arktisesta kesästä, sillä Taimyrin niemimaan alueella on edelleen liikaa

jäätä, jotta voisimme vielä jatkaa kohti itää.

Siirrymme seuraavaksi Novaja Zemljan pohjoiskärkeen noin 95 mailin päähän,

jossa paperikarttamme ovat toivottavasti odottamassa meitä Cape Zelaniyan

tutkimusasemalla.

28. heinäkuuta 2013

Ankkurissa, Russkaya Gavan' Gulf

76° 11,452' N, 62°36,001 E

Saavuimme Novaja Zemljalle 25. päivä hylätyn polar stationin lahteen,

jossa ankkuroimme tutkimusaseman laiturin raunioiden edustalle. Tulomatka

oli kevyttuulinen ja  sumuinen, mutta ankkuripaikkaa lähestyessämme sumu

onneksi väistyi ja aurinko tuli esiin.

Kartan mukaan olemme Russkaya Gavan' Gulfissa, jonka pohjukassa on

jäätikkö. Kivikko suojaa ankkuripaikkaamme ajojäiltä, ja lahden toisella

puolen on toinen ankkuripaikka, jos jäät silti päättäisivät tunkeutua

tänne. Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan aseman jäänteisiin ja

sytytimme nuotionkin jätehuoltomme hoitamiseksi.

Kävimme rakennuksissa sisällä ihmettelemässä, mitä kaikkea täällä onkaan

joskus ollut. Jossain vaiheessa Riitta jäi kameroineen jälkeen Pekasta ja

totesi olevansa rannalla yksin ilman minkäänlaista jääkarhuturvaa. Pekalla

oli mukanaan sekä valopistooli että muutama soihtu, ja kun lopulta

tapasimme, Riitta pisti yhden soihduista taskuunsa ja jatkoi tyytyväisenä

valokuvausretkeään.

Palattuamme veneelle oli noin vuorokausi meidän jälkeemme saapuneen Lady

Danan miehistökin jo hereillä. He tekivät polttoaineen etsintäretken,

johon Pekkakin osallistui. Retken valitettava lopputulos oli se, että

kaikki aseman kymmenet isot säiliöt havaittiin tyhjiksi, ja pitkin rantoja

olevat tuhannet tynnyrit sisälsivät joko voiteluainetta, jäteöljyä tai ne

olivat ehtineet valuttaa sisältönsä maahan.

Seuraavana aamuna Lady Danan miehistö kertoi nähneensä yöllä ison

jääkarhun  rannalla. Ja me olimme kulkeneet edellisenä päivänä ilman

huolen häivää pitkin ja poikin rantaa vain muutama soihtu ja valopistooli

mukanamme.

Tarkoituksemme oli kävellä 27. päivä kannaksen poikki läheiseen lahteen

jatkamaan polttoaineen etsintää, mutta jääkarhuvaaran vuoksi

moottoroimmekin sinne Lady Danalla. Romua osoittautui olevan sielläkin

paljon, ja valitettavasti myös kaikki lahden rannalla olevat tankit olivat

tyhjiä. Jatkoimme taivallusta ylös kukkulalla olevalle tutka-asemalle,

jossa vihonviimeisen polttoainesäiliörivin ulommaisimmasta säiliöstä

löytyi lopulta vähintäänkin 50 tonnia polttoainetta, joka osoittautui

vieläpä erittäin hyvän laatuiseksi.

Onnistuneen löytöretkemme jälkeen palasimme takaisin kotilahteemme, mistä

sääennusteen tutkimisen jälkeen päätimme siirtyä seuraavana aamuna

kolmannen lahden pohjukkaan, jolloin polttoaineen siirtäminen veneisiin

olisi mahdollisimman helppoa.

Illansuussa Latte alkoi haukkua; iso jääkarhu seisoi vesirajassa

katselemassa meitä, mutta pelästyi haukuntaa niin, että pakeni paikalta.

Noin tunnin kuluttua karhu palasi takaisin, ja tällä kertaa Latten

haukunta ei näyttänyt suuremmin häiritsevän sitä. 

Karhu vaikutti niin itsevarmalta, että pohdimme hetken jopa siirtymistä kauemmas ankkuriin.

Mutta koska jääkarhulle muutama sata metriä uintia ei olisi minkäänlainen

ongelma, päätimme lopulta vain sulkea 'jääkarhuvarmat' luukkumme yöksi ja

toivoa parasta.

24. heinäkuuta 2013

Kohti Novaja Zemljaa

Jouduimme lähtemään ankkurilahdesta pakoon sisään ajelehtivia jäitä, sillä

tuuli oli noussut suoraan sisääntuloaukon suunnasta. Anne Margareta

ainoana karttojen omistajana johti letkaa sumun ja kapeikkojen läpi

yhdessä valitsemaamme ankkuripaikkaan noin 70 mailin päähän. Tuuli oli

lounaasta, ja siksi päätimme ankkuroida suojan puolen ankkuripaikkaan.

Paras ankkuripaikka jäätikön pohjoispuolella oli jäätikköön nähden hiukan

tuulen alapuolella, mutta valitettavasti ajojäiden täyttämä. Ankkuroimme

22. päivä aamuyöllä jäätikön eteläreunaan paikkaan 80° 32,042' N, 54°

16,902' E.

Tuuli oli melko reipas, mutta ankkurin pito hyvä. Seuraavana päivänä Anne

Margareta ja Lady Dana jatkoivat matkaa, me sen sijaa päätimme jäädä

ankkuriin vielä yhdeksi yöksi. Tuuli kääntyi yön aikana sen verran, että

se alkoi tuoda jäitä ankkuripaikkaamme. Niinpä nostimme aamulla ankkurin

ja suuntasimme keulan kohti Novaja Zemljaa. Sumu haittasi hiukan jäiden

näkemistä, mutta tuuli piti nopeutemme hyvänä. Ylitimme 23. päivä klo17.13

80° latitudin longitudilla 55° 51,269' E ja olimme jälleen kartalla, tosin

vain eletronisella.

Webastomme, ensin uudempi ja heti perään vanhempi, ryhtyivät nyt

temppuilemaan. Ne pysähtyivät ensin harvakseltaan ja sammuivat vihdoin

kokonaan. Syyksi paljastui pitkällisen etsinnän jälkeen tukkeutuneet

imuputket. Molemmat ottavat polttoaineen samasta styyrpuurin tankista,

joten todennäköisin syy on venäläinen polttoaine. Nyt toiselle webastolle

on tehty putkitus niin, että se ottaa polttoaineen jerrykannusta, jossa

oleva polttoaine on Suomesta tai Portugalista. Sisälämpötila ehti remontin

aikana laskea 10 asteeseen, mutta nyt on onneksi taas lämmintä.

Monilla veneillä on ollut pohjoisessa tutkaongelma. Raymarinen tutka ei

toimi yli 80° N, koska sen näyttö perustuu C-mapin karttoja käyttävään

plotteriin, eivätkä kartat ylety tätä pohjoisemmaksi. Meidän

vanhanaikainen Furunomme toimii moitteetta, samoin kuin  niiden veneiden

tutkat, jotka ovat riippumattomia muista systeemeistä.

Tätä kirjoitettaessa olemme 144 mailin päässä seuraavasta kohteestamme,

Lost Polar Stationista, joka sijaitsee Novaja Zemljan luoteisreunassa.

Sieltä meidän pitäisi saada polttoainetta ja seuraavaan lahteen

ankkuroituneesta laivasta viimeinkin paperikarttamme, jotka eivät

saapuneetkaan Frans Joosefin maalle. Jäämme Novaja Zemljalle pidemmäksi

aikaa seuraamaan Karanmeren jäätilanteen kehittymistä.

21. heinäkuuta 2013

Ankkurissa

81° 06,854' N, 58° 23,644' E

Moottoroimme yön yli nykyiseen ankkuripaikkaamme, suojaisaan lahteen.

Lahden suulla on lintukallio, jota kuvasimme ahkerasti. 

Lahdessa oli hylkeitä ja niiden myötä jääkarhuja, jotka kuitenkin pelästyivät

saapumistamme. Saimme muutamia kuvia, tosin turhan kaukaa. Koska sää oli

erinomainen, päätimme jatkaa seuraavana päivänä kohti Frans Joosefin maan

pohjoisinta mahdollista ankkuripaikkaa.

Pohjoiset saaret olivat kokonaan jään peitossa ja maisemat

henkeäsalpaavia. Yritimme arvioida pystysuoran jääseinän korkeutta ja

päädyimme 40-50 metriin, mikä saattaa olla hyvinkin alakanttiin. Mitä

pohjoisemmaksi etenimme, sitä ahkerammin jouduimme väistelemään jäitä.

Pari tuntia ennen ankkuripaikkaa tarkistimme vielä sään. 

Ennuste oli todella hankala. Lounaasta oli lähestymässä voimakas matalapaine, joka

nostaisi ensin tuulen idästä. Itätuulen mukana liikkuvat jäät tukkisivat

mahdollisesti paluureittimme. Tämän jälkeen tuuli tulisi kääntymään

etelään, jopa lounaaseen, joka taas osuisi suoraan ankkuripaikkaamme, ja

se toisi jäitä myös etelään johtavalle reitille. Näin ollen

suunnittelemamme pysähdys Nansenin talvehtimispaikassa ei olisi jäiden

vuoksi mahdollista. 

Ainut järkevä vaihtoehto oli palata edelliseen ankkuripaikkaamme, jossa nyt olemme. 
Tuuli on jo kääntynyt länteen, mutta ei ole vielä kovin voimakas.

Pohjoisin paikkamme oli 81° 33,847' N, 58° 23,815' E.

19. heinäkuuta 2013

Arktisella tutkimusasemalla

80° 37,591' N, 58° 04,136' E

Mursulahdelta lähdimme tutustumaan jo toiseen arktiseen tutkimusasemaan,

jonne oli matkaa vain muutama kymmenen mailia. Ankkuroimme iltapäivällä

lähes lämpimässä auringonpaisteessa tutkimusaseman rantaan, ja Daniel

käväisi asemalla kysymässä lupaa tutustumiskäyntiin. Luvan saatuamme

rantauduimme aseistetun vartijamme kera ja lähdimme kierrokselle.

Asemalla oli aikanaan asunut noin 200 henkeä, mutta tällä hetkellä siellä

oli enää viitisen miestä tekemässä säähavaintoja. Tutkimusaseman toiminta

oli suurelta osin lopetettu perestroikan aikaan, ja runsaan 20 vuoden

välinpitämättömyys oli tehnyt tehtävänsä. 

Lähes romahtamassa olevia rakennuksia oli kymmeniä, ruostuvia ja maatuvia
raaka-ainevarastoja näkyi kaikkialla, vanhoja traktoreita ja autoja oli jäänyt niille sijoilleen,

laskussa kärsinyt lentokone makasi keulan varassa varastoalueella, ja

autokorjaamolla kuorma-auton huolto oli jäänyt selvästi puolitiehen.

Keskellä aluetta oli makeavesiallas, sekin täynnä romua. Ja ruostuvia

tynnyreitä oli kaikkialla tuhansittain, osa tyhjänä, osasta valui edelleen

dieseliä ja bensaa suoraan maahan.

Asemalle oli rakennettu uusi parakki, jossa aseman työntekijät asuivat.

Säähavaintoaseman lisäksi heidän tarkoituksenaan on ryhtyä siivoamaan

aluetta. Työn määrä vaikutti kuitenkin toivottoman suurelta. Näin

lohdutonta paikkaa emme uskoneet näkevämme, ja mikä ihmeellisintä, kaikki

kurjuus näytettiin meille avoimesti. Saimme valokuvata aluetta

rajoituksetta, jopa kentälle unohtuneita ohjuksia. Vain pari vuotta sitten

kävijöiden mukana oli ollut vartija, joka antoi tarkat ohjeet siitä mitä

kohdetta sai kuvata ja mitä ei. Venäjän avautuminen ulkomaalaisille ei

ehkä olekaan pelkkä myytti!

Ilma oli edelleen tyyni ja aurinkoinen, kun palasimme veneille.

Puolalainen Lady Dana oli ankkuroinut ehkä hieman liian lähelle meitä, ja

mietimme yhdessä, pitäisikö asialle tehdä jotain. Totesimme, että tällä

hetkellä riittää, kun tarkkailemme tilannetta.

Jostain syystä emme kuitenkaan tulleet katsoneeksi ympärillemme, emmekä 
näin ollen huomanneet suurta jäälohkaretta, joka lähestyi keulan puolelta vauhdilla. Kun

kuulimme hätääntyneitä huutoja ulkoa, jää oli jo Sareman keulassa.

Paikalla oli tällöin jo kaksi jollaa työntämässä lohkaretta, ja hetken

kuluttua tuli kolmas jolla apuun. Kun me vielä avustimme koneella, saimme

yhteisvoimin työnnettyä jäälohkareen sivuun ilman vahinkoja. Matka saattoi

nyt jatkua seuraavaan ankkuripaikkaan.